Kotisivu
Perhe
Nettikolumni
Lehtikolumnit
Elämänhistoria
kirjani
Artikkeleita
Henkilökohtaista
Kuvia
Nettikirppis
|
30.12.2004
Arvoisa
Presidentti Tarja Halonen
Istahdan
tietokoneeni ääreen ja kirjoitan presidentille.
Presidentillekö muka? Niin,
presidentille, koska haluan kirjoittaa hänelle.
Lukisiko
presidentti muka kirjeeni ja mitä hän siitä ajattelisi?
En voi tietää.
Oleellista on, että voin kiteyttää aivoissani kypsyneen
ajattelun tuloksen ja
lukea sen itse. Tämä on osoitettu kaikille
päättäjille, valtuutetuille,
edunvalvojille mutta ennen kaikkea ajatteleville ihmisille.
"Valtakunnassa
kaikki hyvin". Monessa mielessä me Suomalaiset voimme ristiä
kätemme ja
tuntea syvää kiitollisuutta. Kiitollisuuden leppoisaan
tunteeseen ei pitäisi
kuitenkaan nukahtaa. Kiitollisuuden
tunnetta pitäisi seurata ajattelu. Kiitollisuus antaa tilaa
ajatella asioita
laajemmin. Jos lähellä, omassa perheessä, on kaikki
hyvin, entä sen
ulkopuolella? Mihin Suomilaiva on matkalla? Kuinka taitava on sen
kapteeni ja kuinka
osaava ja vastuuntuntoinen henkilöstö?
Yhteiskuntamme
tarjoaa jo perustoimeentulon työttömälle, mutta
siitä eteenpäin konstit ovat
vielä sekavia. Syrjäytyneitä nuoria ei osata
systemaattisesti opastaa
aktiiviseen elämään. Satunnaisen
pätkätyön sekä työttömyys- ja
sosiaalituen
yhteensovittaminen ontuu pahasti. Nykyinen järjestelmä ei
kannusta oikealla
tavalla työttömiä hakeutumaan työhön.
Viimeisimmät uudistukset paremminkin
pudottavat pätkätyöläisen työn loputtua
loukkuun, josta on lähes mahdoton
selvitä taloudellisesti, koska
työttömyyspäiväraha ja sosiaaliapu joutuvat
katkolle. Päihteiden ja ihmiselle luontaisen laiskuuden
haittavaikutus
lisääntyy. Suuremmissa kaupungeissamme ovat sosiaali- ja
työvoimatoimistojen
ihmiset neuvottomia. Pienemmillä paikkakunnilla asioita hoidetaan
inhimillisemmin ja ongelmien taustat tunnetaan sekä hallitaan
hieman paremmin.
Loppusaldona mielenterveys- ja päihdeklinikkojen asiakkaat
lisääntyvät.
Suomen
sosiaalipolitiikassa on paljon korjattavaa. Tietoisuus epäkohdista
on jo laaja,
mutta niiden korjaamiseksi ei vieläkään ryhdytä
tositoimiin. Tarvitsemme
hallituksen asettaman arvovaltaisen toimikunnan pohtimaan
sosiaalipalveluiden
oikeudenmukaisempaa toteutusta, sekä palkkapolitiikan ja
eläkejärjestelmämme
tasa-arvoisempaa toteutusta. Esimerkkeinä epäkohdista
mainittakoon lapsilisä-
ja televisiolupajärjestelmä, joiden
määräytymisessä ei huomioida ansiotulotasoa,
kuten pitäisi. Vastaavasti vanhustenhuollon ja kotihoidon
tukijärjestelmiä
ylläpidetään säästöbudjeteilla.
Eriarvoisuuden voisi kartoittaa eri sektoreilta
ja asettaa pitkän aikavälin tavoitteeksi epäkohtien
korjaamisen. Tietoisuus
epäkohtien korjaamisaikeista valmentaisi kansalaisia ajattelemaan
yhteisvastuullisemmin. Toistaiseksi eriarvoisuus vielä
valitettavasti
lisääntyy. Arvoristiriidat kaivertavat kansallisen itsetunnon
juuria, koska
tietoisuus niistä lisääntyy tietoyhteiskunnassa nopeasti.
Yhteiskuntarakenteemme
on muuttunut noin 50 vuodessa agraariyhteisöstä teolliseksi
tietoyhteiskunnaksi. Maaseutumme autioituu edelleen. Maaseudun
elinkeinorakenne
muuttuu nopeasti. Peruselintarvikkeita tuottava yritystoiminta
vähenee.
Erilaisia viihdykkeitä ja matkailuun liittyviä palveluita
keksitään lähes
keinotekoisesti erilaisten yhteiskunnallisten tukien ja starttirahojen
turvin.
Vain osa maaseudun elinkeinorakenteesta pystyy vakiinnuttamaan
asemansa. Peltoa
on raivattu ennätysvauhdilla, mutta onko maanviljelyllä
elinkeinona Suomessa
turvattu tulevaisuus, vielä senkin jälkeen kun
pellonraivausporkkanat on syöty?
Maaseutukylät
muuttuvat etäasumislähiöksi. Kun pieniä kuntia
liitetään kaupunkeihin tai
yhdistetään laajeneviksi maalaiskunniksi, niin samalla
laiminlyödään,
maaseutukylien sosiaalisen toiminnan tukeminen. Juuri tällä
sektorilla
tavoitellaan likinäköisesti säästöjä,
jotka toteutuessaan johtavat kylien
kuihtumiseen. Kyläkoulujen kato on ollut yhteisöllisesti ja
kulttuurisesti
suuri menetys nyt 2000 -luvun alussa. Kun kyläkoulu lakkautetaan,
on lähes
mahdotonta rakentaa kestävää ja kehittyvää
kyläyhteisöä. Kuntakoon ja
etäisyyksien kasvaessa olisi kyläkouluja paremminkin
perustettava harkiten myös
uusia. Hyvin yksinkertaisilla järjestelyillä saadaan koulujen
oppilasmääriä
riittävästi tasattua. Pienten koulujen merkitystä ei
täysin tiedosteta
kaupunkien koulutoimistoissa ja opetusministeriössä.
Poliittisesti asia on ongelmallinen,
koska selkeä kansannousu kyläkoulujen puolesta on
havaittavissa ja
opetustutkimuksen mielipiteet jakautuvat edelleen kahtia.
Jyväskylän Yliopiston
opettajakoulutuksen Professorin Eira Korpisen tutkimustulokset
puolustavat
kyläkouluja. Hänen mielipiteensä ovat saaneet laajasti
kannatusta
asiantuntijoiden ja kansalaisten keskuudessa eri puolilla Suomea.
Kyläkouluista
tulisikin kehittää kyläkeskuksia, joiden yhteyteen
perustettaisiin lasten
päivähoitopisteitä, esikouluja, sekä
ruokailupalvelut. Kyläkoulujen
läheisyyteen pitäisi kaavoittaa ja rakentaa rivitalo- ja
pienkerrostaloasuntoja,
vaihtoehdoksi ikääntyneiden kyläläisten
”pakkosiirrolle” taajamiin. Monet
maaseudun asukkaista haluaisivat viettää myös
vanhuusvuotensa kotikylällään ja
vastaavasti jotkut muuttaisivat mieluusti taajamista maaseudulle
rauhallisempaan ja luonnonläheisempään
ympäristöön. Kokonaisuus tarjoaisi
elinkeinomahdollisuuksia kyläkaupalle tai kioskille.
Kiinteistö-, ruokailu, ja
pitopalveluita syntyisi myös maaseudulle. Yhteiskunnallinen
tasa-arvo taajamien
ja maaseudun kesken toteutuisi ja maaseutukuntien asukaskato
kääntyisi kasvuun.
Miksi
politiikka on muodostunut Suomessa kirosanaksi, vaikka se on juuri
yhteisten
asioiden hoitamista? Ehkä siksi, että poliittisilla
puolueilla ei ole enää
selkeitä toisistaan erottuvia periaatteita, joista kansalaiset
voisivat valita
sopivimman omaan arvomaailmaansa sopivaksi. Suomen nykyinen
poliittisten
puolueiden kirjo on perintöä agraarikaudelta. Nuoremmalle
polvelle se edustaa
menneisyyttä, johon heillä ei ole tietoisia siteitä.
Rakenteen on aika
uusiutua.
Kirkko ja sen
seurakunnat (evl.) eivät ole myöskään pystyneet
muuttamaan asemaansa ja
arvoperustaansa teolliseen yhteiskuntarakenteeseen sopivaksi. Kirkon
tehtävä on
kutistunut olla seremoniamestarina vain häissä, kaste- ja
surujuhlissa.
Kansalaisten henkisen hyvinvoinnin tukeminen nopeasti yhä
globaalimmaksi
muuttuvassa Suomessa on vaikea tehtävä. Kirkossa ei osata,
eikä uskalleta
julistaa "paljonko on riittävästi", kristitylle ihmiselle.
Vähempiosaisten tukemiseen henkisesti on tarjolla vain kevyet
eväät, vaikka
”jano” on laajasti havaittavissa. Ongelma ei ole
ylipääsemätön, mutta
edellyttää muutosta johon kirkolla ei hengellisenä
yhteisönä ole vielä riittävästi
valmiutta.
Entäpä miten
pysäyttää eurovirrat ulkomaille? Jo alle
kouluikäisille lapsille tarjotaan
"säästötileiksi" rahastosäästämistä.
On tarjolla kotimaa- ja Eurooppa-
rahastoja, sekä monenkirjavaa
sijoitussäästämistä. Mikään rahastoista
ei tue
aidosti kotimaista yritystoimintaa. On oikeastaan
käsittämätöntä, ettei asiaan
ole puututtu Suomen Pankista tai ministeriön toimesta. Kansallisen
itsetunnon
ja yritystoiminnan kannalta on korkea aika perustaa aidosti kotimaisia
rahastoja. Kansalaisten pitää saada edes mahdollisuus
tallettaa säästöjään
kotimaisen yritystoiminnan tueksi. Maatalous- ja pk-yritystoiminta
työllistää
ja vaurastuttaa veromaksuin lähiympäristöään
sekä Suomen valtiota.
Yhteisöllisesti kotimaiseksi tiedostettu liiketoiminta on
kansallisen
itsetunnon tukijalka. Emme koe suomalaisina enää edes
globaalia
metsäteollisuutta vastuulliseksi työn ja yhteisöllisen
elämän tukijalaksi
kotimaassa, "kännykkäbisneksestä" puhumattakaan.
Kotimainen
sijoitustoiminta on saatava todelliseksi vaihtoehdoksi globaalin
bisneksen
rinnalle.
Siteerasin
alussa, että "valtakunnassa kaikki hyvin". Yksityisen kansalaisen
kokemus ja siitä kumpuava yleinen ilmapiiri kertoo totuuden jos on
riittävästi
herkkyyttä nähdä ja eritavoin havainnoida. Olen tutkinut
suomalaisten arvoja
usean vuoden ajan. Etenkään
hämäläismielessä eivät arvot helposti muutu.
Kestää
sukupolvien ajan ennen kuin perusarvoissa tapahtuu
merkittäviä muutoksia. Mutta
maailma ympärillämme on muuttunut ja muuttuu
kiihtyvään tahtiin. Muutos
aiheuttaa hämmennystä. Yhteiskunnan
päättäjät ovat muutoksen suhteen lähes
tavallisen kansalaisen tavoin varsin epävarmoja,
tehdessään tulevaisuuteen
liittyviä päätöksiä. Päätöksien
teko perustuu jo liian paljon ainoastaan
elinkeinoelämän vaateisiin. Yhteisöllisyys ja
humanitäärinen ajattelu on ainakin
tällä hetkellä hukassa. Emme osaa hahmottaa paljonko on
riittävästi, vaan
tahdomme vähintäänkin inasen lisää. Etenkin se
merkittävä osa kansalaisista,
joilla on jo kaikkea tarpeeksi, vaatii edelleen lisää.
Valitettavasti
ahneimmilla on myös eniten valtaa tässä yhteiskunnassa!
Jatkuvan kasvun
ja tehokkuuden tarpeesta, on tullut ikään kuin perustarve
hyvinvointimme
takaamiseksi. Olemme jopa uhranneet perusarvojemme mukaista
henkistä pääomaa
liiketoiminnan alttarille. Ihmisten pelko henkisen pääoman
kuihtumisesta on
havaittavissa monella tavalla. Emme kuitenkaan uskalla pistää
kapuloita
ahneuden ohjastamiin rattaisiin, vaan jätämme nopeasti
vaikeutuvan tehtävän
tuleville sukupolvien huoleksi. Onpa lyhytnäköistä ja
tunneälytöntä toimintaa yhtä
kaikki. Koska tietoisuus ahneuden ja eriarvoisuuden
lisääntymisestä
yhteiskunnassamme on suuri, se merkitsee yhteisöllisen itsetunnon
murenemista
ja yksilöiden pahoinvointia enenevässä määrin.
Uutisointi Aasian katastrofialueelta
kertoo karua kieltä suomalaisten itsekkyydestä
yksilötasolla.
Arvojärjestyksemme on kovin itsekäs, ”Ensin minä, sitten
ehkä joku läheisemme”.
Jyrkkä arvoraja, jota käytännön toiminnassa
yksilötasolla noudatamme, kertoo
meistä paljon. Olemme globaalisti ahneita, mutta emme ole kovin
tunneälykkäitä
kantaaksemme globaalisti varallisuutemme mukaista vastuuta. Tietysti on
myös
humanitääriseen ajatteluun kykeneviä suomalaisia.
En onnekseni
ole "valtio-oppinut", joten en peilaa teorioitani tieteellisesti. En
sairasta myöskään muutosvastarintaa aiheuttavaa
epäluulosyöpää. Uskon muutoksen
toteutumiseen. Olen käytettävissä muutosta
suunniteltaessa. Suomi tarvitsee
yhteiskunnallisia kriitikoita, jotka katsovat "sisältä
yksilötasolta
ulospäin". Toivon saavani ajatuksiani kuuluville. En pahastu
kritiikistä,
joka kohdistuu mielipiteisiini, vaan toivon sitä. Herättelen
keskustelua hieman
provosoivastikin, jotta unesta todella herättäisiin.
Yhdeksän henkisen perheen
isänä tunnen vastuuni pitkälle tulevaisuuteen.
Lähetä
palautetta
_____________________________________________________
Etelä-Suomen
Sanomat 30.11.04
Onko
diplomatia vaikenemista?
Itkin katsoessani kuvaa kaksivuotiaasta Irakilaislapsesta. Hän on
menettänyt toisen jalkansa amerikkalaisten
hyökkäyksessä Fallujaan. Uutisessa kerrotaan, että
1200 kapinallista on surmattu. Mikä ero on kapinallisella ja
siviilillä? Kapinalliset ovat Irakilaisperheiden isiä,
äitejä tai nuorukaisia. Ymmärrän päivä
päivältä enemmän terroristeja. Kunnioitan myös
heidän rohkeuttaan. Lehdessä kerrotaan kuinka amerikkalaiset
palkkasotilaat sairastuvat henkisesti sodan seurauksena. Minne on
kadonnut inhimillinen ajattelu? Minne on kadonnut
humanitäärisen ajattelun voima? Minun sympatiani ovat
kapinallisten ja terroristien puolella, sillä heillä on
tallella tahto taistella arvojensa puolesta ahneutta ja sortoa vastaan.
Amerikkalaisen kulttuurin taustalla on aika jolloin tummaihoiset olivat
valkoisten kansallisia orjia. Nyt sotilaallisesti tai aineellisesti
alistettuja ovat monet kehitysmaat. Niillä on luonnonvaroja joita
amerikkalaiset ja monikansalliset yhtiöt himoitsevat. On
surullista ettei terrorismin lisääntymiseen johtavia
perimmäisiä syitä haluta ymmärtää.
Jokaisella itsenäisellä valtiolla on mahdollisuus
välttyä terrorismin uhalta, lopettamalla amerikkalaisten
nöyristely. Ymmärrän, että pelko on suurin este
myös kritiikin ilmaisemiselle. Oletan, että se
valtionpäämies, joka uskaltaisi rohkeasti avata suunsa, saisi
välittömästi tukijoita eripuolilta maailmaa.
Amerikkalaisten sotilasmahdillaan aiheuttama pelko tuntuu vaan
pitävän suut supussa muilta paitsi terroristeilta.
Jos minun arvojeni vastaisesti toimittaisiin, jos lapseni
haavoittuisivat, läheiseni kuolisivat ja kotini tuhottaisiin,
toimisin luultavasti terroristien tavoin, ellen uskoisi
millään muulla enää olevan vaikutusta. Usein
terroristien tuskan taustalla on rohkaisijana usko ihmistä
suurempaan voimaan, joka hyvittää tai jopa palkitsee
terroriteon. Onko mitään uskonnollista aatetta, kautta
ihmiskunnan historian, saatu sotilasvoimalla nujerrettua? Sotilaallinen
tie johtaa tappamaan Hitlerin tavoin kaikki joita vähänkin
epäillään. Saksan hirmujohtajan pahat teot ovat
jäämässä varjoon, meillä on ajassamme valtias
jonka toimet piirtyvät ihmisverellä historiaan.
Miksi diplomatia on vaikenemista? Pitääkö Suomessakin
asettaa räjähteet vyötäisille saadakseen
äänensä kuuluville? Ihmisen toivoisi edes
tulevaisuudessa olevan oikeudenmukaisempi älyllinen olento. Sairas
älykkyys koituu tuhoksi koko ihmiskunnalle, ellei sitä
vastaan uskalleta esittää edes älykästä
kritiikkiä.
Lähetä
palautetta
|