|
2.6.2005
Hotelli
Helpotus
Kärpäsen
surinaa.
Rypistetyn sanomalehden hajua. No, tietysti muutakin hajua.
Ja suuri helpotus,
kun homman saa hoidettua.
***
Pienenä
vähän
pelotti, jos sinne tippuisi. Pimeällä pelotti eniten. Siksi
piti olla
taskulamppu ja aikuinen mukana.
Mummolassa oli
lapsille pikkureikä ison vieressä. Joskus ähkittiin
mummon kanssa rinnakkain.
Mummo osasi hieroa Itä-Savon palasen kämmenissään
pehmeämmäksi kuin kukaan
muu.
***
Koulussa
oli reikiä
pitkä rivi. Talvella reunoihin jäätyi pisaroita. Inhotti
istua toisten
jäätyneille pisaroille, mutta paperin taittelu reunalle
auttoi.
Seinän takana oli
poikien puoli. Yhdessä kohtaa seinässä oli reikä,
josta pojat työnsivät
sormensa tyttöjen puolelle. Joskus kuului poikien naurua.
Poikien puolella oli
salaperäinen ränni, joka lorisi. Sen me tytöt kuulimme
vain, emme uskaltaneet
edes ovelta kurkata.
***
Naapuriin
tuli
vesiklosetti ensin. Siellä oli ihana istua, koska siellä oli
lämmintä ja
tuoksui hyvälle. Ei kärpäsiä, ei surinaa.
Sitten tuli meillekin
posliinipytty, josta vesi vei kakan pois.
Vanha huussi jäi
pystyyn, koska isä halusi käydä siellä
kesällä. Talvella hänkin istui
mieluummin posliinilla.
***
Sanomalehtiä
ja
puhelinluetteloita ei voinut enää kierrättää.
Oli siirryttävä ostopaperiin.
Naapurin mummu
karkasi mehtäkakalle vielä vanhainkodista, koska lorina
keittiön seinän takana
ahdisti.
Juttu liikkui myös
sivukylän miehestä, joka kerrostaloon muutettuaan ei osannut
hienoutta käyttää.
Oli kummastellut naapurille, mihin pytyn voisi välillä
tyhjentää.
***
Lapsi
kysyi metsässä,
missä on vessa. Ei kun siihen vaan, puun juureen, sanoin.
Mutta kun ei ole
paperiakaan, empi viiden vanha. No lepän lehdellä, se on
pehmyt, vastasin.
Muurahaispesän
vierelle syntyi soma rinkeli. Siinäpä herkkua
öhkömönkiäisille, nauroimme ja
hautasimme rinkelin sammaliin.
Samalla opiskelimme
luonnontietoa: maahan kakka, maasta leipä.
(Kolumni
Koillis-Hämeen kesälehdessä)
9.1.2005
Myrskyä
ja
aaltoa
Viime
yöksi oli
povattu hirmuista myrskyä.
Mutta sen voima ei
yltänyt ainakaan tänne Päijänteen rannoille asti.
Tänä tammikuisena
sunnuntaiaamuna meillä vallitsee tyyni ilmanala.
***
Uutiset kertoivat,
että rannikolla myrsky oli sen sijaan tehnyt tuhojaan. Merivesi
oli noussut
yöllä ennätyskorkealle.
Työhuoneeni ikkunan
alla lipuu Jämsänjoki verkkaan kohti
Päijännettä.
Mitä jos joen vesi
kipuaisi jonain yönä ylös rinnettä? Peittäisi
ensin kasvimaan, sitten
rappusemme ja lopulta koko talon.
Mieletön ajatus.
Eihän meillä. Mutta jossakin kyllä.
***
Pujotin muutaman
kympin Punaisen ristin keräyslippaaseen. Ehkä olisin voinut
laittaa enemmänkin.
Kaiken hädänkin
keskellä iski kuitenkin epäusko. Jos raha ei
menekään oikeaan osoitteeseen ja
mitä minun vähät roponi nyt ketään kuitenkaan
auttavat.
Nyt kuitenkin toivon,
että raha liittyy suurempaan virtaan ja että se siunaantuu
matkalla
hätääkärsivien luo.
***
Kaiken kaikkiaan
tunnen itseni vähän kerettiläiseksi, kun olen niin
skeptinen tsunamin suhteen.
Jotenkin minun vain on ollut vaikea yhtyä hirvittelijöiden
kuoroon laulamaan,
että voi kamala kuinka kamalaa.
Vaikka olihan se.
Tietysti se oli.
Mutta kun joka päivä
kuolee lapsia nälkään. Suuret tulvat,
maanjäristykset ja sisällissodat ovat
koetelleet viime vuosina milloin Kiinaa, Intiaa ja milloin mitäkin
maata.
Olemmeko me silloin auttaneet?
Kuinka paljon
olisimme nytkään välittäneet, jos Kaakkois-Aasia ei
olisi niin suosittu
turistikohde?
***
Aamun lehti neuvoi
lähtemään taas reippaasti matkoille. Näin
pyörii raha ja katastrofin uhritkin
saisivat taas elinmahdollisuuksia itselleen, sanoi lehti.
Ja taas olen
kerettiläinen. Minusta tuntuisi pahalta lähteä
huviretkelle paikkaan, josta on
vastikään tullut niin monen ihmisen viimeinen
määränpää.
Ehkä sittenkin
laittaisin mieluummin matkarahan Punaisen ristin lippaaseen.
Itse kävisin
ottamassa porekylvyn Jämsänkosken uimahallissa.
Lähetä
palautetta
|
